Mitä minä haluan!

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet, että minun on hankala löytää niitä asioita mitä haluaisin elämässäni tehdä. Uskon, että monella muullakin on tämä sama ongelma; on havainnut olevansa tyytymätön elämäänsä muttei oikein tiedä/ uskalla lähteä sitä muuttamaan. Olen itse kulkenut varmasti vuosia laput silmillä, suorittanut elämää ja haaveillut asioista, joista kuuluu haaveilla. Pohdin taannoin erään ystäväni kanssa olemmeko me hankkineet elämäämme asioita, joita kuuluu hankkia vai olemmeko me oikeasti hankkineet ja tehneet niitä asioita joita todella itse haluamme?

Hankitaan tavaraa tavaran perään oikeastaan miettimättä tarvitsenko minä tätä todella. Tavaraa on pakko hankkia, koska muillakin on.  Töitä tehdään rahan kiilto silmissä, unohtaen oma ja läheisten hyvinvoinnin. Työpaikka valitaan sen perusteella mistä saa kovinta taloudellista hyötyä eikä sen perusteella mikä olisi itselle parasta. Lapsia pitää kuskata harrastuksiin ja vanhempana osoittaa aktiivisuutta siellä. Pitää olla tietynlaiset merkkivaatteet ettei liiallisesti erotu porukasta. Ulkomaan lomamatkoja pitää tehdä vähintään kerran vuodessa, mielellään johonkin kadehdittavaan kohteeseen. Parisuhdetta pitää hoitaa ja jakaa rakkaudentäyteisiä kuvia instagramissa. Lapsia täytyy auttaa koulunkäynnissä, jotta saavat kiitettäviä sekä stipendejä ja hymypatsaita. Lisäksi päiväkoti- ja kouluarjessa pitää aktiivisesti osallistua kaikkiin tapaamisiin, vanhempainiltoihin, vanhempainyhdistyksen toimintaa sekä vapaa-ajan rientoihin. Hyviä ystäviä pitää tavata hyvän ruuan merkeissä säännöllisesti (ja muistaa näistäkin jakaa kuvia instaan). Urheilla pitää, että näyttää hyvältä, puhumattakaan kauneudenhoidosta! Kasvohoidossa pitää käydä ainakin vuoden aikojen vaihtuessa, jos ei ole kaikkein kalleinta naamarasvaa muuttuu naama rusinaksi alta aikayksikön.  Ei ihme, että elämä on alkanut kuormittaa ja päähän on alkanut hiipiä ajatus, halusinko tätä todella?

Itselleni on edelleen epäselvää mitä haluan, mutta sen jo tiedän etten tätä vastaavaa rumbaa ainakaan enää. Osaan sanoa, että haluan yksinkertaisempaa elämää, mutten osaa vielä täysin tarkkaan eritellä mitä se tarkoittaa. Yksinkertaisemman elämän saavuttaminen vaatii tietyistä asioista luopumista; turhista tavaroista, merkityksettömistä tapaamisista, taloudellisista kahleista ja paskasta työstä. Olen varmasti vuoden yrittänyt näitä asioita viedä eteenpäin ja etanan vauhtia ne ovat varmasti edenneetkin. Jokaisen risteyksen kohdalla tämä etana kuitenkin miettii mihin suuntaan se jatkaa matkaansa vai palaako kenties takaisin?

Kaikkein haastavinta on työasioiden ratkaiseminen. Rahaa tarvitaan nykyisillä kuluillani aika paljon, jonka takia työstäkin on saatava rahaa tietty määrä. Olin jo ratkaissut siirtyväni vuoden vaihteessa kevyempään työhön, josta saan palkkaa 1000-1200€/kk vähemmän kuin nyt ja laittavani yrittäjyyden tauolle. Nyt olen taas täysin empivässä tilassa; olen nauttinut siitä, että muutamana päivänä viikossa saan lähteä palaveriin/tapaamisiin myöhemmin aamulla ja suorittanut työpäiväni neljässä tunnissa kahdeksan tunnin sijaan. Jos menen kokonaan toiselle töihin, tällainen vapaus häipyy enkä pysty vaikuttamaan tuloihini kuten yrittäjänä pystyn. Yrittäjänä taas mietin kokoajan riittääkö tuloni? Itselläni on jo nyt sellainen olo, ettei uusi työpaikka ole sittenkään sitä mitä haluan, koska siitä puutuu se vapaus, jota elämääni kaipaan. Mietin myös sitä, että vähempi tuloja vie haavettani taloudellisesta riippumattomuudesta kauemmas.

Eli tekstin otsikosta huolimatta en edelleenkään oikein tiedä mitä minä haluan vaan edelleen käyn päänisisäistä taistelua työasioista. Se nyt onneksi on ainakin selvää, että nykyisestä talosta ollaan jollain aikataululla hankkiutumassa eroon, joka myös mahdollistaa miettimään raha-asioita uudelleen.

Mitä jos vaihtaisin vähän pienempään?

Kirjoitin maaliskuussa elämäntapainflaatiosta elämässäni. Olen elämässäni hankkinut kokoajan lisää jotain sen mukaan mitä tulot ovat kasvaneet. Jos olisin pystynyt joitain vuosia sitten ymmärtänyt, että 4h+k asunto on sopivan kokoinen neljähenkiselle perheelle, olisimme tällä hetkellä velattomia. Toki edellisessä asunnossa olivat omat puutteet mitkä eivät olisi tämän hetkistä elämäntilannetta tukeneet. En siis koe, että asunnon vaihto oli väärä valintaa vaan enemmänkin se, että olisi ymmärtänyt,  ettemme tarvitse näin isoa asuntoa. 

Olen viime aikoina (ainakin kaksi vuotta) kokenut ajoittain syvääkin ahdistusta työtäni kohtaan. Olen tienannut viime ja tänä vuonna enemmän kuin koskaan, mutta olen ollut onnettomampi ja huonovointisempi kuin koskaan. Tavoitteenani on hakea vähemmän stressaavaa työtä, työtä, josta voin lähteä kotiin ilman, etten kotona mieti kaikkea tekemätöntä työtä. Tällaisen työn kääntöpuolena on tietenkin pienemmät tulot. Olen tehnyt ratkaisun elintason pudottamisesta, että saisi stressittömämmän elämän ja paremman olon. Omat kuukausittaiset pakolliset menot ovat monista asioista luopumisen jälkeenkin 2200-2500€/kk. Suurin syy näihin menoihin on asumismenot, joita maksan tällä hetkellä 1100€/kk. Asumismenoja ei karsita kuin kahdella tavalla a) pidennetään laina-aikaa, b) muutetaan halvempaan ja pienempään asuntoon.

Laina-ajan pidentäminen ei ole vaihtoehto, joten vaihtoehto b) on alkanut nostaa päätä. Halvempaan ja pienempään asuntoon muuttaminen on konkretisoitunut myös tavaroiden karsimisen sekä ilmastoasioista kiinnostumisen myötä. Karsimisen myötä nykyiseen kotimme on tullut tyhjää kaappi- ja säilytystilaa. Omistamme edelleen kaikkea turhaa tavaraa, josta olen valmis luopumaan. Pienemmässä asunnossa olisi vähemmän siivottavaa, huollettavaa, pihatöitä jne. mikä mahdollistaisi suuremman ajan johonkin muuhun. Olisi myös ekoteko asua pienemmässä asunnossa.

Isoin asia pienempään muuttamisessa olisi kuitenkin taloudelliset tekijät. Nyt kun lapset ovat vielä kouluikäisiä en ole valmis muuttamaan siten, että lapset joutuisivat vaihtamaan koulua. Nykyisten koulujen alueella on kuitenkin paljon meille riittävän kokoisia asuntoja 50 000-100 000€ edullisemmin kuin nykyinen kotimme. Jopa upouuden kodin voisi saada tähän haarukkaan sopien. Löysin jopa yhden mielenkiintoisen uudiskohteen, joka valmistuisi ensi vuonna. Mies ei ollut tästä innoissaan, koska hänen mielestä asunto oli liian pieni. Asunto olisi puolet pienempi kuin nykyinen kotimme. Mies perusti näkemyksenä nimenomaan näihin neliöihin.  Asunto ei ole vielä siinä pisteessä, että sitä pääsisi katsomaan, mutta kuvissa ainakin neliöt vaikuttivat olevan käytetty todella tehokkaasti. Asuntoa katsomaan miehen pakotan ainakin! Onneksi itselläni on aikaa karsia tavaraa edelleen, luoda tyhjää tilaa ja vakuuttaa siitä, että mahdumme pienempään, miten järkevää se on taloudellisesti ja mitä kaikkea muuta tällainen ratkaisu mahdollistaisi.

Tämän uudiskohteen hankkiminen tekisi meistä velattomia ja hyvässä tuurissa voisi jäädä jopa muutamia tuhansia rahaa käteenkin. Asunnon vaihdon myötä asumiskulumme tippuisi alle kolmasosaan nykyisestä. Ratkaisu mahdollistaisi sen, että voisimme helposti molemmat tehdä neljäpäiväistä työviikkoa ja pitää kesällä kaksi kuukautta lomaa. Sijoitusvarallisuuden kartuttaminenkin nopeutuisi itselläni varmasti. Ei huonoja juttuja ollenkaan. Toki tässä on monta muttaa; emme saisi omaa myytyä ainakaan sopivaan hintaan, uusi kohde menisi jollekin muulle jne.

Hulluinta tässä kuitenkin on se, että aloin pohtia sitä, miten muut ihmiset reagoisivat pienempään asuntoon muuttoon. "Muut ajattelisivat varmaan, että niillä ei ollut varaa asua siinä"-ajatus nousi heti päähäni. Kunnes tajusin, että ihmisten ymmärtäessä, että tällä ratkaisulla ostettiin vapautta ja vapaa-aikaa saattaisi joku muukin alkaa pohtia vastaavia ratkaisuja. Ketäpä ei kiinnostaisi vähempi kiire, stressi ja enemmän elämästä nauttiminen!

Itsekurin harjoittelua

Olen nyt reilun vuoden ajan sijoittanut ja säästänyt ahkerasti. Tämän reilun vuoden aikana ajatusmaailmani erityisesti rahasta ja sen käytöstä on muuttunut hyvin paljon. Aikaisemmin elin vahvasti siinä uskossa, missä varmastikin monet muutkin suomalaiset, ettei tavallinen ihminen voi rikastua. Täytyy olla tosi rikas, jotta voisi lopettaa työnteon. Silmäni ovat vuoden aikana auenneet sille, ettei näin välttämättä ole. Kyse ei ole suurista tuloista vaan pienistä menoista.

Itse tienaan kuukaudessa tällä hetkellä enemmän kuin keskimääräisesti suomalainen ihminen. Monen mittapuun mukaan tienaan tällä hetkellä hyvin. Olen kuitenkin tehnyt sen virheen, että tulojen kasvaessa myös menoni ovat kokoajan kasvaneet. Kun on ollut rahaa, on voinut ostaa kaikkea. Ja kuten kuukausimenoni edelleen kertovat, tästä tavasta on hyvin vaikea päästä eroon.

Kesä on ehdottomasti rahankäytön juhlaa. On alennusmyyntiä ja kesämenoa sinne ja tänne, lapset pitää viedä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, että voivat sitten kehuskella kavereille käyneensä siellä ja täällä. Tietyt kesäravintolat on pakko testata ja jakaa kuvia ruoka-annoksista sosiaalisessa mediassa, ettei kenellekään jää epäselväksi, ettei meidän perhe ole syönyt vaan grillimakkaraa. Parhaat ja kadehdittavimmat Insta-kuvat otetaan kuitenkin jostain maailmalta.

Itse olen tänä kesänä yrittänyt harrastaa itsekuria kuluttamisessa todella. Monta kertaa olen ollut sortumassa ihan huomaamatta, erityisesti vaatealennusmyynneissä. Joka tuutista tulee ale-mainontaan, muun muassa lempivaatemerkkieni osalta -50% mainontaa tai urheiluvaatteiden alennusmyyntiä, jolloin meinaan huomaamattani lähetä katsomaan tarjontaan. Ajatukseni vaeltaa tilaan : "niitä nyt tarvitaan aina ja kannattaa ostaa nyt kun halvalla saa".

Olen ajatellut mainosten jakamiskieltoa postilaatikkoon, koska huomaan niiden sisältävän itselleni aina houkutuksia. Mainoskielto olisi myös ekoteko. Tilanteissa, joissa on meinannut lähteä ostoskierrokset päälle, olen pystynyt palauttamaan itseni siihen tasolle, ettei tarvita. Alennusmyynnit ovat myös mielestäni oikeasti ihan höpöhöpöä, koska niitä on nykyään aina. Siinä vaiheessa, kun oikeasti tarvitsee, vaikka ne uudet juoksulenkkarit löydät jonkun alekupongin tmv. jolloin et kuitenkaan maksa täyttä hintaa. Itsekurini on kasvanut vuodessa huomattavasti ostosten osalta, nykyään osaan jo harkita ja arvioida onko joku asia oikeasti tarpeellinen. Tilannetta on helpottanut myös intoni tavaroiden karsimiseen; kuka hullu nyt haluaisi alkaa uudelleen täyttää tyhjentynyttä tilaa! Mokia teen edelleen sitä, en kiellä ja kulutan ajattelemattomasti, mutta harjoitellaan itsekuria joka houkutuksessa. Niitä houkutuksia tämä materiaalinenmaailma meille kyllä tarjoaa!

Ja mitä tulee kaikkeen muuhun kesäkuluttamiseen matkoihin, ulkonasyömisiin ym. Olen oppinut siihen, ettei minun tarvitse kenellekään hehkuttaa oman elämäni ihanuutta eli vaikka tekisinkin jotain "kadehdittavaa" ei minun tarvitse jakaa sitä sosiaalisessa mediassa. Ja eilen rahansäästön vuoksi valittiin ulkonasyömisen sijaan pitsantekeminen kotona. Toki olemme olleet maailmalla, mutta lapsille oli etukäteen itsestään selvyys, että kesälomareissu on ulkomaanreissu ja sen lisäksi he pääsevät johonkin huvipuistoon Suomessa, ei muuta. Mutta voivat sitten kavereilleen kehua käyneensä äidin kanssa mustikassa ja nukkuneensa pihavarastossa, ei varmaan näitä ole joka tyttö tai poika tehnyt!

Naapurikateutta

Yksi lapsistani kertoi taannoin, että naapurimme on ostanut uuden veneen. Lapsi selitti suu vaahdossa millaiset makuutilat, oleskelutilat, suihkut, vessat ym. veneessä on ja mihin maailmanääriin sen kanssa voi matkustaa. Hetken mietin mielessäni; "ei helvetti, menen ja ostan isomman veneen", kunnes muistin, ettei meidän perheessä ole veneilytaitoista ihmistä (toki sen lisäksi, ettei ole rahaakaan mihinkään veneeseen, mutta tuskin naapurikaan venettä nyt ilman lainaa osti?!?!? Ja isompi helvetti, jos ei joutunut lainaakaan ottamaan! Onneksi en tiedä! Voin vaan olettaa, että ovat korviaan myöten veloissa, pakko olla, koska heillä on kalliimpi talo ja autot kuin meillä!). Melkein huomaamatta loin itselleni tarpeen, jota ei oikeasti ole, vain sen takia, että naapurikin oli sellaisen ostanut. Mitenköhän paljon meilläkin tehdään hankintoja sen takia, että joku muu on hankkinut jotain, eikä vaan voida jäädä huonommiksi?

Mietin taannoin vakavissani, että jos myisimme nykyisen asunnon ja muuttaisimme pienempään, mutta meille riittävän isoon asuntoon, voisimme olla täysin velattomia. Kuukausittain sijoitukseen vapautuisi lisää noin 1000€ ja tie taloudelliseen riippumattomuuteen tulisi selvästi lyhyemmäksi. Mieleeni juolahti kuitenkin aika nopeasti ajatus, että muut ihmiset todennäköisesti ajattelisivat, ettei meillä ollut varaa asua tässä ja siksi muutimme. Olen kuvitellut olevani jo sen yläpuolella, ettei minun tarvitse miettiä sitä mitä muut ajattelevat, mutta näköjään en ole. Yritän selvästi kilpavarustella edelleen.

Huonommaksi jäämisen vaikeus materiassa näkyy ja tulee erityisesti lasten suusta. Usein meillä vedotaan siihen, että jotain pitää saada, koska joku kaverikin on saanut. Välillä tämä menee läpi, välillä ei. Haastavimpana se näkyy kuitenkin siinä, että yksi lapsistani inhoaa sitä, että hänen yhdelle kaverille ostetaan aina kaikki se mitä hänkin saa. Jos lapseni on löytänyt itselleen esimerkiksi jonkun hienon paidan, kaveri hankkii samanlaisen itselleen muutaman päivän päästä. Nykyään lapseni tekee sitä "ettei tiedä mistä on ostettu", jottei kaveri käy hakemassa itselleen samanlaista.

Mutta lapset ovat lapsia ja massan paine on tänä päivänä heille aikamoinen. Omat lapseni ovat siitä onnellisessa asemassa, että meillä on varaa heillä ostaa asioita. Kaikki lapset eivät ole. Olen omiani yrittänyt opettaa, etteivät kehu koskaan, ikinä, mitenkään, asioista mitä heille ostetaan. Säälittävää on kuitenkin se, että massan paine vaikuttaa myös minuun, aikuiseen ihmiseen, joka muka tekee omat valinnat välittämättä muista.

Paskanmarjat, kyllä sitä vähintään täytyy varmaan soutuvene mennä ostamaan, jos naapurilla on vene, niin sitten pitää olla meilläkin! Kumivene taitaa kuitenkin olla aika paljon edullisempi kuin soutuvene?

Elintapainflaatio omassa elämässäni

Eurotarkka  kirjoitti viime viikolla mielesteni hyvän tekstin blogiinsa : "Rikkaiden salainen kaava : osta varoja älä velkaa".  Itselleni jutun tärkein pontti oli, se että ihmiset ostavat velkaa ja kuvittelevat sitä varallisuudeksi. Helposti elämässä menee siihen, että mitä enemmän tulot nousevat sitä enemmän myös kulutus kasvaa. Eurotarkka käytti tästä termiä elintapainflaatio.

Omassa elämässäni on ollut myös nähtävissä selvä elintapainflaatio. Olen itse ollut kokoajan työelämässä 17-vuotiaasta saakka. En ole aina ollut kokopäivätöissä, mutta suurimmaksi osaksi kyllä. Alkuun olen ollut hyvin pienipalkkainen, mutta tällönkin rahat riittivät. Olen suorittanut yliopistossa kaksi tutkintoa töiden ohella ja tietenkin korkeakoulututkintojen myötä myös palkka on kasvanut. Palkan kasvun myötä on myös menot ja erilaiset materiset tarpeet alkaneet kasvaa vähän huomaamatta. Myös mieheni on tehnyt töitä koko yhdessä olomme ajan, joten emme ole missään vaiheessa joutuneet juurikaan miettimään riittävätkö rahat johonkin.

Ensimmäinen omistusasunto, pieni kaksio, ostettiin miehen nimille noin viisitoista vuotta sitten. Itse ehkä tässä vaiheessa katselin vähän isompaa ja kalliimaa, mutta mieheni piti aika tarkkaan kiinni siitä, että asuntolainan pitää olla sellainen, että laina-aika on max. 10 vuotta. Omat tuloni olivat tähän aikaan bruttona noin 1800€/kk. Asuimme pienessä kaksiossa esikoisen synnyttyä, vaikka itse aloin varmasti jo vauvan odotusaikana puhua isomman asunnon hankinnasta. Ostimme 4h + k asunnon esikoisen ollessa 1 vuotta. Käytin monta vuotta lähes kaikkeen kulkemiseen julkista liikennettä. Ensimmäisen lapsen synnyttyä myös oma auton tarpeeni lisääntyi. Hankimme toisen auton, vaikka käytin edelleen julkista aika paljon ja asuimme paikoissa, jossa kaikki tarpeellinen oli kävelymatkan päässä.

Olimme monta vuotta tosi tyytyväisiä 4h +k asuntoon, vaikka lapsiluku kasvoi yhdellä. Molemmille lapsille oli omat huoneet, vaikka toisen huone oli pieni. Ainut ongelma asunnossamme oli se, että siinä oli vain yksi  pieni wc/kylpyhuone. Tavaroiden säilytystila alkoi myös loppua. Omat tuloni olivat kasvaneet melkein 50% tässä kohtaan, joten päädyimme hankkimaan taas isomman ja kalliimman asunnon. Tulojeni noustessa ostin joka kuukausi itselleni ja lapsille kalliita merkkivaatteita sekä kaikkea muuta turhaa.

Vaikka oikeasti pidän nykyisestä kodistamme ja olen tosi iloinen, että ostimme tämän talon olen myös alkanut miettiä sitä, että jos olisimme jääneet edelliseen asuntoon, johon periaatteessa olisimme mahtuneet, olisimme tällä hetkellä velattomia. On ollut kokoajan tarve saada enemmän ja enemmän, ostaa sitä velkaa.

Elintapainflaatio on vienyt itseäni kokoajan eteenpäin ja oikeastaan vasta tämän blogin aloittamisen jälkeen silmäni ovat auenneet sille. Eikä tämä silmien avautuminen ole tapahtunut hetkessä vaan vasta vähän aika sitten. Vielä vuosi sitten tuhlasin kaikki rahat mitkä jäivät pakollisten menojen jälkeen. Nyt tavoitteena on se, että pakoillisista menoista yli jäävät rahat menisivät oikeasti siihen varallisuuden kasvattamiseen, pysäyttää osaltani elintapainflaatio ja rikastua eikä vaan näyttää ulospäin siltä, että rahaa löytyy vaikka velkataakka painaa hartiat kumaraan. Ja opetan omat lapset viisaammiksi.

Tavaroiden karsiminen lasten kanssa

Olen tälle vuodelle ottanut yhdeksi tavoitteeksi karsia 1000 tavaraa ja ansaita 1000€ myymällä vanhaa tarpeetonta tavaraa toukokuun loppuun mennessä. Projekti on jokseenkin alkutekijöissä rahansaamisen suhteen, mutta tavaraa hävitän tasaisesti kokoajan. Yksinä isoina kaaoksina tavaramäärässä ovat lasten huoneet. Heille on kertynyt hyvin paljon kaikkea sellaista mitä he eivät tarvitse. Lapsille tavaroista luopuminen voi kuitenkin olla todella vaikeaa.

Itse aloitin projektin sen lapsen kanssa kenen on helpoin luopua tavaroistaan. Kävimme jokaisen tavaran läpi ja mietimme onko se tarpeellinen vai ei, haluaako sen säästää vai? Sen lisäksi tavaralle piti löytää paikka. Nyt huonetta on myös huomattavasti helpompi pitää järjestyksessä, kun kaikella on paikkansa. Tästä innostuneena seuraavan lapsen kanssa olikin sitten jo helpompi jatkaa, kun hän oli nähnyt miten toinen pystyy luopumaan tarpeettomasta tavarasta ja huone pysyy siistinä.

Lapset jopa innostuivat siinä määrin tyhjennys urakasta, että ovat valmiita heittämään pois/lahjoittamaan/myymään tavaroita jopa liiankin innokkaasti. Tämä nimenomaan ei ollut se mitä haluan. En halua karsia tavaraa karsimisen ilosta ja kohta hankkia uusia samanlaisia tilalle vaan karsia tarpeettomat.

Tavaroiden karsimisen lomassa lasten kanssa sai aikaan hyvää keskusteltua siitä, että mitä jatkuva tavaran hankkiminen tekee ympäristölle, siitä ettei jokaisella lapsella ole samalla tavalla tavaraa kuin heillä ja siitä, että tavarat eivät ole tärkeitä maailmassa. Elämme jotenkin niin materiaalistisessa maailmassa, jossa tavaroilla pitää ulospäin viestittää menestystä, onnellisuutta ja varallisuuta. Haluisin, että omat lapseni oppisivat siihen, että rikkautta, onnellisuutta ja menestystä voi olla ilman että sitä täytyy kokoajan olla näyttämässä jollekin ulospäin. Se kaveri, jolla on eniten tavaroita tai uusin ja paras iphone tai ketä käy eniten matkoilla, ei välttämättä ole varakkain perhe. Haluan, että he oppivat puhumaan rahasta, mutta en kerskumaan tai kehumaan. Haluan, että he oppivat järkevää rahankäyttöä ja järkevää tavaroiden hankintaa. Toivon, että heistä kasvaa viisaampia kuin minä!

Uupunut tuhlari

Tuntuu etten kykene enää blogiinkaan kirjoittamaan muuta kuin tuskaani ja valitustani siitä miten tyytymätön olen. Tai nyt suurin tunne on uupumus. Nuukis kirjoitti hyvä kommentin edelliseen kirjoitukseen siitä että ehkä kiire onkin syy siihen miksi enemmän ja enemmän tavoitellaan taloudellista riippumattomuutta. Tämä on varmaankin totta. Kiire yhdistettynä siihen, että pitää ulkoisesti viestittää omaa menestystään muille on varmasti johtanut siihen, että taloudellinen riippumattomuus on enemmän ja enemmän ihmisten huulilla.

En tiedä miksi omat järkevät ajatukset pyörivät nykyään enää siinä mitä  toivoisin olevan elämässäni kymmenen vuoden päästä. Ihan hullua, koska elämässä pitäisi elää nyt vaikka tekeekin ratkaisuja, joiden vaikutukset näkyvät siellä kymmenen vuoden päästä.

Mietin myös sitä mitä teen kun tämä kaaos helpottaa. Kaaoksen helpottamiseen ei voi vaikuttaa ikävä kyllä kukaan muu kuin minä itse. Jos nykyinen työni uuvuttaa minut tällä hetkellä eikä näköpiirissä ole muutosta on varmasti korkea aika vaihtaa työtä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ruvennut miettimään, että voinko minäkin oikeasti uupua niin, etten vaan jonain aamuna jaksaisi nousta ylös sängystä? Alan oikeasti uskomaan, että voin.

Kirjoitin syyskuussa asioista, joita halusin muuttaa elämässäni nyt. En ole kuitenkaan saanut tehtyä mitään muutoksia. Sovin jo kertaalleen uusista työaikajärjestelyistä, mutta ne peruuntuivat työkiireiden takia. Minulla ei tällä hetkellä ole aikaa tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaisin; keskittyä yritystoimintaan, miettiä uusia sijoitussuunnitelmia, urheilla, lukea ja  kirjoittaa blogia.

Niin ja mihin otsikon tuhlari viittaa? Siihen, että kiireessä/väsymyksessä on tullut myös ostettua kaikkea kun ei ole jaksanut harkita onko joku tarpeellista vai ei ja kun ei ole suunnitelmallisuutta siinä mitä ostaa ruokakaupasta sieltäkin tulee ostettua kaikkea turhaa.

Ei kovin hyvin mene.

Nyt puhutaan rahasta

Suomalaisessa yhteiskunnassa rahasta ja varallisuudesta puhuminen on tabu. Rahasta ja etenkin varallisuuden kasvattamisen puhumista pidetään kehumisena. Omista raha-asioista ei saisi puhua muille, vaikka kutenkin materiaalin keinoin yritämme viestittää muille omaa varallisuustasoa.

Materian keinoin viestittäminen johtaa helposti harhaan. Etenkin omien lasten kanssa olen paljon yrittänyt käydä sitä keskustelua, että välttämättä se kenelle on suurin koti, eniten ulkomaanmatkoja vuodessa tai kalleimmat vaatteet ei välttämättä ole kaikkein rikkain. Jos heidän kanssa ei tätä keskustelua olisi käyty he eläisivät edelleen siinä uskossa.

Rahasta puhuminen ei saisi olla kerskumista. Rehellisesti sanottuna inhoan keskusteluja, joissa raha toimii kehumisen välineensä; esimerkiksi puhutaan omista tai puolison tuloista siinä valossa, että haluaa muiden vain tulevan kateelliseksi. Tai jos ihminen kehuu ostaneensa sitä ja tätä ja matkustavansa sinne ja tänne. Rahasta pitäisi puhua enemmän siten, miten sen saa paremmin riittämään ja mahdollisesti poikimaan lisärahaa.

Uskon, että monet nuoret juuri omilleen muuttaneet eivät myöskään ymmärrä riittävästi raha-asioista, koska niistä ei ole koskaan puhuttu! Tämä todennäköisesti näkyy maksuhäiriöinä. Jos rahasta puhuttaisiin enemmän se auttaisi ketä tahansa hahmottamaan paremmin mihin arjessa kuluu rahaa, mistä voi säästää, miten voi säästää ja mitä kannattaa ostaa luotolla (vai kannattaako mitään).

Tämän blogin kirjoittaminen on tavallaan askel siihen suuntaan, että rahasta puhuminen tulisi lähemmäksi jokapäiväistä arkea. Tosiasiassa en kuitenkaan uskaltaisi tälle hetkellä esimerkiksi työpaikallani sanoa ääneen, että pyrin laittamaan kaiken ylimääräisen rahan sijoituksiin, ylimääräisiin asuntolainanlyhennyksiin ja vähentämään kuluttamista, koska en usko muuten pääseväni ikinä eläkkeelle. Hyvässä ystäväporukassa tämä on jo luontevaa keskustelua ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Ulkoisen menestyksen tavoittelu on vallannut ihmiskunnan

Monet haluavat ulkoisesti viestittää omaa taloudellista menestystä ja saada sitä kautta arvostusta muiden silmissä. Monet unelmoivat esimerkiksi jostain merkkilaukuista, joihin heillä ei todellisuudessa ole varaa. Lainoja, pikavippejä ja muita luottoja on helposti saatavissa, jolloin materiaalisista unelmista on helppo tehdä todellisuutta. Ystävien ja tuttavien somekanavat hehkuttavat ihania ostoksia, uskomattomia ulkomaanmatkoja ja onnellisia perhekuvia. Tietynlainen kuluttaminen on elämäntapa, jolla pyritään viestittämään kuulumista johonkin tiettyyn yhteisöön, tuloluokkaan tai paremmuusjärjestykseen. Kuvitelmissa saattaa olla, että mitä suuremmat tulot ja tavarapaljous sen onnellisempi ihminen.

Myös media on tuonut tietynlaisen glamour-elämän normiksi, joka vääristää käsitystä rahasta ja kuluttamisesta. Ulkoinen menestys luo paineita ja harhakuvitelmia siitä, että millaista elämää pitäisi elää. Pidetään yllä kulisseja, jotka ovat kalliitta ja joihin todellisuudessa ei olisi edes varaa. Unelmaelämä ja rahapussi joutuvat usein törmäyskurssille, minkä kertoo myös maksuhäiriömerkintöjen uusi ennätys. Vaurauden ja materiaalin tavoittelu on saanut meidät valtaansa.

Ulkoinen menestys voi olla myös sitä, että ihmisellä on työtä ja rahaa, mutta ei aikaa. Osa ihmisistä tekee paljon töitä, jotta voivat ostaa parempia tavaroita ja asioita itselleen ja perheelleen. Yhteiselle ajalle ei kuitenkaan löydy aikaa vaan materiaalilla pyritään myös hyvittämään poissaoloa.

Ulkoisen menestykseen panostaminen voi olla kuin korttitalo, joka kaatuu pienestä tuulahduksesta. Monet eivät ole varautuneet siihen, että asuntolainan korko nousee hiukan, joutuu työttömäksi, sairastuu tai elämässä tapahtuu muuten jotain yllättävää.

Ihmisten pitäisi pysähtyä enemmän pohtimaan sitä onko minulla varaa johonkin vai ei? Millaisen elämän minä haluan? Ostanko jotain vai siksi, että haluan viestittää sille muille jotain? Haluanko elää yli varojen? Asua korttitalossa?  Pitäisi oppia sanomaan: Minulla ei ole varaa tähän!

Raha ja materia eivät tuo onnellisuutta vaan elämään on syytä löytää muuta sisältöä, joka tekee onnelliseksi. Mikä on sinun tapasi elää onnellista elämää? Jos listaat tärkeitä asioita elämässäsi, kuinka monentena tulee raha?

I