Nykytilanteeni

Kirjoitan nyt postauksen nykytilanteestani ennen kuin kirjoitan tavoitteistani vuodelle 2020. Nykytilanteeni kun tavallaan vaikuttaa myös sijoitustavoitteisiinkiin.

Joulukuu oli ensimmäinen kuukausi selvästi pienemmillä ansioilla, mutta neljän päivän työviikolla. Olen koko syksyn ja erityisesti joulukuussa kärsinyt hyvin mystisistä terveysongelmista; kivuista ja säryistä selässä, rintakehällä, sydämen tykytyksestä, vatsavaivoista ja hengen ahdistuksesta. Niitä on tutkittu eikä mitään varsinaista syytä ole löydetty. En tiedä ovatko nämä oireita suurimman stressin purkautumisesta vai jostain vakavammasta. Terveyskeskus lääkärissä tuntuu ettei asiaa oteta vakavasti, jonka vuoksi teetän yksityislääkärissä tutkimukset kokonaan itse kustantaen loppuun oman mielenrauhani vuoksi. Itseä on ensimmäistä kertaa pelottanut oman terveyden menettäminen ihan oikeasti. Olen ollut itselleni vihainen miksi en ole pitänyt itsestäni parempaa huolta ja olen pelännyt että olen tuhonnut oman terveyteni omalla toiminnallani.

Olen ollut ainakin viimeiset reilut kaksi vuotta sellaisessa stressi- ja kuormitustilassa että varmasti moni ei olisi jaksanut tällaista arkea pyörittää. Olen tehnyt liian raskasta työtä, liian paljon. Olen syönyt äärimmäisen huonosti ja liikkunut äärimmäisen vähän. Olen lihonut 15kg kahden vuoden aikana. Stressi- ja kuormitustilastani olen tässä blogissa kirjoittanut aikaisemminkin sekä siitä, että olen pahasti tuuliajolla sen suhteen mitä elämässäni haluan. Olen tehnyt sekä palkkatyötä, että toiminut yrittäjänä. Välillä olen ajatellut, että luovun palkkatyöstä ja teen töitä vain yrittäjän ja toisinpäin. Loppu vuonna olen kuitenkin tehnyt pääasiassa laskutettavaa työtä ja samoin alkaa ainakin alkuvuosi.

Erityisesti omien terveyshaasteiden vuoksi olen päättänyt, että asioiden on muututtava. Muututtava silläkin tosi asialla, että sijoitusvarallisuuden kasvattamisen vauhti tulee pienenemään huomattavasti. En ole valmis palaamaan arkeen, jossa olen töissä arkisin 8-17 vaan haluan vapautta. Vapautta pitää huolta itsestäni. Tulenkin ainakin alkuvuonna tekemään töitä vain sen verran, että saan rahat pakollisiin menoihin. Tämä vaatii toimista yrittäjänä, mutta uskon saavani haalittua sen verran töitä kasaan ettei tarvitse mennä säästöihin kajoamaan. Itse ole kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että työskentelen alalla missä töitä on tarjolla ja uusi työpaikka on mahdollista saada todella helposti. Eli mitään riskiä tässä en ole ottamassa.

Olen ajatellut, että nyt on tärkeämpi keskittyä menojen alentamiseen ja sitä kautta sijoittamisen mahdollistamiseen sekä merkityksellisten asioiden löytymiseen elämässä. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä etten tule saavuttamaan aiemmin asettamia tavoitteita sijoisvarallisuuden kasvusta. Tosin tavoitteet olivat jo ennen tätä muutostakin niin suuret ettei ne ehkä olisi täyttyneet vaikka töiden osalta olisin jatkanut samalla tavalla.

Mitä minä haluan!

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet, että minun on hankala löytää niitä asioita mitä haluaisin elämässäni tehdä. Uskon, että monella muullakin on tämä sama ongelma; on havainnut olevansa tyytymätön elämäänsä muttei oikein tiedä/ uskalla lähteä sitä muuttamaan. Olen itse kulkenut varmasti vuosia laput silmillä, suorittanut elämää ja haaveillut asioista, joista kuuluu haaveilla. Pohdin taannoin erään ystäväni kanssa olemmeko me hankkineet elämäämme asioita, joita kuuluu hankkia vai olemmeko me oikeasti hankkineet ja tehneet niitä asioita joita todella itse haluamme?

Hankitaan tavaraa tavaran perään oikeastaan miettimättä tarvitsenko minä tätä todella. Tavaraa on pakko hankkia, koska muillakin on.  Töitä tehdään rahan kiilto silmissä, unohtaen oma ja läheisten hyvinvoinnin. Työpaikka valitaan sen perusteella mistä saa kovinta taloudellista hyötyä eikä sen perusteella mikä olisi itselle parasta. Lapsia pitää kuskata harrastuksiin ja vanhempana osoittaa aktiivisuutta siellä. Pitää olla tietynlaiset merkkivaatteet ettei liiallisesti erotu porukasta. Ulkomaan lomamatkoja pitää tehdä vähintään kerran vuodessa, mielellään johonkin kadehdittavaan kohteeseen. Parisuhdetta pitää hoitaa ja jakaa rakkaudentäyteisiä kuvia instagramissa. Lapsia täytyy auttaa koulunkäynnissä, jotta saavat kiitettäviä sekä stipendejä ja hymypatsaita. Lisäksi päiväkoti- ja kouluarjessa pitää aktiivisesti osallistua kaikkiin tapaamisiin, vanhempainiltoihin, vanhempainyhdistyksen toimintaa sekä vapaa-ajan rientoihin. Hyviä ystäviä pitää tavata hyvän ruuan merkeissä säännöllisesti (ja muistaa näistäkin jakaa kuvia instaan). Urheilla pitää, että näyttää hyvältä, puhumattakaan kauneudenhoidosta! Kasvohoidossa pitää käydä ainakin vuoden aikojen vaihtuessa, jos ei ole kaikkein kalleinta naamarasvaa muuttuu naama rusinaksi alta aikayksikön.  Ei ihme, että elämä on alkanut kuormittaa ja päähän on alkanut hiipiä ajatus, halusinko tätä todella?

Itselleni on edelleen epäselvää mitä haluan, mutta sen jo tiedän etten tätä vastaavaa rumbaa ainakaan enää. Osaan sanoa, että haluan yksinkertaisempaa elämää, mutten osaa vielä täysin tarkkaan eritellä mitä se tarkoittaa. Yksinkertaisemman elämän saavuttaminen vaatii tietyistä asioista luopumista; turhista tavaroista, merkityksettömistä tapaamisista, taloudellisista kahleista ja paskasta työstä. Olen varmasti vuoden yrittänyt näitä asioita viedä eteenpäin ja etanan vauhtia ne ovat varmasti edenneetkin. Jokaisen risteyksen kohdalla tämä etana kuitenkin miettii mihin suuntaan se jatkaa matkaansa vai palaako kenties takaisin?

Kaikkein haastavinta on työasioiden ratkaiseminen. Rahaa tarvitaan nykyisillä kuluillani aika paljon, jonka takia työstäkin on saatava rahaa tietty määrä. Olin jo ratkaissut siirtyväni vuoden vaihteessa kevyempään työhön, josta saan palkkaa 1000-1200€/kk vähemmän kuin nyt ja laittavani yrittäjyyden tauolle. Nyt olen taas täysin empivässä tilassa; olen nauttinut siitä, että muutamana päivänä viikossa saan lähteä palaveriin/tapaamisiin myöhemmin aamulla ja suorittanut työpäiväni neljässä tunnissa kahdeksan tunnin sijaan. Jos menen kokonaan toiselle töihin, tällainen vapaus häipyy enkä pysty vaikuttamaan tuloihini kuten yrittäjänä pystyn. Yrittäjänä taas mietin kokoajan riittääkö tuloni? Itselläni on jo nyt sellainen olo, ettei uusi työpaikka ole sittenkään sitä mitä haluan, koska siitä puutuu se vapaus, jota elämääni kaipaan. Mietin myös sitä, että vähempi tuloja vie haavettani taloudellisesta riippumattomuudesta kauemmas.

Eli tekstin otsikosta huolimatta en edelleenkään oikein tiedä mitä minä haluan vaan edelleen käyn päänisisäistä taistelua työasioista. Se nyt onneksi on ainakin selvää, että nykyisestä talosta ollaan jollain aikataululla hankkiutumassa eroon, joka myös mahdollistaa miettimään raha-asioita uudelleen.

Uusia suunnitelmia

Tein heinäkuun alussa pikaisen tilannepäivityksen, jossa lomaillessani olen selkeyttänyt ajatuksiani. Lomalla ajatukset ovat tulleet vain selkeämmiksi ja selkeämmiksi siitä, etten voi enää jatkaa näin. Olen ainakin viimeiset kaksi vuotta käynyt kokoajan ylikierroksilla erityisesti työn takia; olen tehnyt paljon töitä ja tienannut enemmän kuin koskaan. Silti olen onnettomampi ja voin huonommin kuin koskaan.

Menin myös viime viikolla tekemään sen virheen, että avoin kesken loman työsähköpostin. No, siellä oli sitten tietenkin tosi kurjaa postia. Alkoi ahdistamaan ihan hirveästi, mutta samalla se oli herätys siitä, että näin ei voi jatkua. Mulla on ihan liikaa töitä siihen nähden mitä ehdin työaikanani tekemään. Stressi tekemättömistä töistä viemää tosi paljon resursseja myös vapaa-ajastani ja ensimmäistä kertaa olen alkanut pelkäämään, että mitä jos jonain aamuna en jaksa nousta sängystä.

Kirjoitin viime joulukuussa muutamaan otteeseen (teksti tästä ja tästä) siitä, että irtisanoin itseni vakityöstä ja siirryin osa-aikaiseen työhön ja yrittäjyyden yhdistelmään. Kevään aikana osa-aikatyö on kuitenkin syönyt enemmän ja enemmän aikaa (toki korvausta vastaan) ja yrittäjyys siihen lisänä, niin olen saattanut tehdä töitä kuusikin päivää viikossa. Eli tilanne on ollut vielä raskaampi kuin loppuvuodesta. Alkuun olin toki tosi innostunut uudesta tilanteesta, mutta kevään mittaan tajusin olevani vieläkin pahemmassa umpikujassa. Lomalla olen kuitenkin viimein ymmärtänyt, että tälle täytyy tehdä piste.

Olen päättänyt hakea vähemmän stressaavaa työtä vaikkakin pienemmällä palkalla. Työtä, josta voin lähteä kotiin ja jättää työt odottamaan seuraavaa työpäivää. Yrittäjyys ei myöskään ole ajankohtaista, koska en selvästikään osaa rajata työmäärää.

Mitä tämä tarkoittaa sijoitusnäkökulmasta? Sitä, että asettamieni tavoitteiden saavuttaminen tulee todennäköisesti epäonnistumaan (olisivat tulleet varmaan muutenkin). Tuloni tulevat tippumaan noin 1000€/kk eli sen verran mitä olen nyt suunnilleen saanut sijoitettua kuukaudessa. Uskon kuitenkin vahvasti, että menoja pystyy karsimaan ja saan kaikesta huolimatta joitain satasia kuukaudessa sijoitukseen. Koen sijoitustavoitteiden olevan ainakin tällä hetkellä toissijaisia omaan hyvinvointiin ja terveyteeni nähden.

Olen pohtinut vaihtoehtoja paljon ja näen tämän tällä hetkellä ainoaksi. Olen valmis tiputtamaan elintasoa, jos sen sijaan voin saada itselleni paremman ja stressittömämmän olon. Olen ihan huomaamatta tipahtanut johonkin kilpavarusteluelintasoinflaatiokuiluun muun massan mukana ja nyt oikeasti tajunnut, ettei tämä ollutkaan se haave mikä meillä alkuun oli. On vaan hankittu lisää, isompaa kotia ja materiaa kun niin kuuluu tehdä. Siinä samassa on tarvinnut kasvattaa tuloja, mutta mikään rahamäärä ei oikeasti riitä koskaan, ellei ala ymmärtää mikä on välttämätöntä hankkia ja mikä kilpavarustelua.

Aikataulullisesti asiat alkavat muuttumaan syksyn aikana. Sopiva uusi työ täytyy löytyä ensin ja sitten voi muuttaa muun. Yrittäjänä en ota tällä hetkellä mitään työtä vastaan, koska sillä pystyn keventämään tilannetta heti. Harjoittelen nyt kulujen tiputtamista todella ja elokuulle olen tehnyt budjetin siitä miten paljon rahaa saa mennä mihinkin. Otan käyttöön Pennon, jolloin voin kokoajan seurata menojani suhteutettuna budjettiin.

Vielä jokin aika sitten ajattelin, että jos jaksan tätä seuraavat viisi vuotta, niin olisin saattanut saada rakennettua itselleni tilanteen, jossa voin tehdä töitä silloin kuin huvittaa. Nyt olen ajatellut, että jos jatkan tätä, viiden vuoden päästä olen todennäköisesti tilanteessa, etten edes pystyisi tekemään töitä. Mikään raha tai varallisuus ei korvaa omaa hyvinvointia ja terveyttä. Ehkä sijoitussuunnitelmani olisi hyvä tehdä uusiksi silmälläpitäen seuraavaa viittätoista vuotta eikä niin kuin moni muukin materiaalinen asia elämässäni; kaikki mulle heti periaatteella.

Voiko väsymykseen kuolla?

Viikonloppuna ajelin itsekseni jostain menosta kotiin ja ajattelin, että voiko ihminen kuolla väsymykseen? En ole kärsinyt unettomuudesta, mutta siitä huolimatta tunsin (ja tunnen edelleen) itseni todellä väsyneeksi. On ollut elämäni raskain syksy.

Aika pienen pohdinnan jälkeen totesin itselleni, että väsymykseen ei ehkä kuole. Mutta väsymys yhdistettynä kiireeseen, stressiin ja siihen ettei ehdi pitämään itsestä huolta johtaa pikku hiljaa terveyden menettämiseen, ehkä jopa kuolemaan.

Tämä oli itselleni riittävä pohdinta siitä, että sain vihdoin tehtyä jotain konkreettista. Menin ja irtisanoin itseni. Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulle on tarjottu töitä muualta muutamana päivänä viikossa, joten ihan tyhjän päälle en jää. Nyt minulla on vuodenvaihteessa mahdollista oikeasti alkaa keskittyä yritystoimintaan.

Tuntuu kuin yksi iso kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Taloudellisesti tämä toki tarkoittaa tulojen tipahtamista ainakin alkuun. Tammikuussa saan vielä ihan kivan palkan, kun siihen tulee lomia nykyisestä työpaikasta. Helmikuussa tilanne voi olla toinen. Helmikuuhun on kuitenkin matkaa ja tässä on myös mahdollisuus siihen, että tulot voivat kasvaa, koska voin vastaanottaa enemmän toimeksiantoja yrittäjänä.

Nyt on oikeasti käännetty uusi sivu kohti jotain tuntematonta, toivottavasti parempaa!

Kiire tappaa luovuuden

On varmaan useammassa valitustekstissäni tullut ilmi, että olen tyytymätön nykyiseen työtilanteeseeni kaikkine kiireineen ja kaaoksineen. Haaveilen siitä, että voisin panostaa enemmän yrittäjyyteen. Ideoita itselläni kyllä olisi, kun olisi niitä aikaa jalostaa ja alkaa sitten toteuttamaan.

Eilen minulla oli töistä vapaapäivä, mikä oli ihanaa! Innostuin viemään yritysasioita eteenpäin, mietin yritystoiminnan ja tarjottavien palveluiden sisältöä, mainosmateriaaleja, kotisivuja, kaikkea! Minulla oli tosi hyvä traivi päällä ja sain paljon asioita aikaiseksi esimerkiksi tehtyä suunnitelmaa siitä mitä teen ensin mitä sitten. Mitään en kokonaan tietenkään saanut valmiiksi ja ajattelin että jatkan seuraavana iltana (eli tänään), mutta mitä kävikään? Siitä eilisestä ideoiden rönsyilystä ei ollut tietokaan ja pää löi ihan tyhjää.

Olen nyt syksyn aikana käynyt yhtä todella mielenkiintoista koulutusta. Yleensä koulutuksien ansiosta itselleni tulee hirveä innostus alkaa toteuttamaan asioita työssä, kehittämään niitä eteenpäin ja saan selvästi motivaatiota koko työssä oloon. Mutta nyt en jaksa innostua. Se ei johdu koulutuksesta vaan siitä, että itselläni ei ole tilaa innostua eikä kehittää koulutuksessa opittuja asioita itselleni toimivaan muotoon. Tämän koulutuksen anti olisi todella tärkeä nimenomaan yritystoimintaani ajatellen, mutta ei. Elämä kulkee niin lujaa ja yritän vaan pysytellä kyydissä. Kun ei ole aikaa pysähtyä millekään pysäkille, ei mikään hyvä ajatus jalostu enää eteenpäin.

Kiireessä on turha kuvitella olevansa luova. Uuden luominen vaatii sitä, että on aikaa antaa sen uuden nousta ja tulla esiin. Yleensä kaikkein parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun niiden etsimiseen on aikaa. Ehkäpä se oma pääkin lakkaa lyömästä tyhjää seuraavana vapaapäivänä, tosin sellaista ei ihan heti ole näköpiirissä. (Viikonloppuja en laske vapaapäiviksi, koska silloin en juuri koskaan ole yksin kotona enkä saa rauhaa kehitellä itsekseni mitään.) Ei muuta kuin rauhallisempaa elämää ja siitä kumpuavaa luovuutta odotellessa!

Uskallan, en uskalla, uskallan

Huomaan, että unelmieni ja menestykseni tiellä seisoo joku. Se joku olen minä itse. Joku ääni (varmaan se järjenääni) yrittää kokoajan huutaa minulle riskeistä, joita vakituisesta työpaikasta luopuminen voi pahimmillaan tarkoittaa. Tämä huuto aiheuttaa sen, että painan jarrua pohjaan vaikka pitäisi oikeasti painaa kaasua!

Melkein kahden viikon kokoaikatyön jälkeen huomaan, että en oikeasti halua tällaista rytmia, kaaosta ja kiirettä itselleni enkä ennen kaikkea lapsilleni. Varsinkaan kun minun ei olisi pakko. Tavallaan sillä, että teen tätä nykyistä kokoaikatyötä saan huomattavasti isompaa tuloa ja saan helpommin kasvatettua sijoitusvarallisuuttani. Oikeasti taas kahden viikon kokemuksella olen vahvasti sitä mieltä että tämä tunne ei ole sen arvoista. Voisin myös pärjätä osa-aikatyön pienemmillä tuloilla ja saada rahaa sijoittamiseen. Osa-aikatyö minun kohdalla tarkottaisi yrittäjyyteen panostamista ja siitä kaiken elannon saamista.

Nykyinen kokoaikatyö aiheuttaa myös sen etten iltaisin jaksa hoitaa pakollisten kotitöiden ja lasten harrastusmenojen jälkeen mitään. On siis turha kuvitella, että jaksaisin jotenkin paneutua esimerkiksi seuraaviin sijoituskohteisiin tai edes seuraamaan aktiivisemmin mitään sijoitusmaailmassa tapahtuu. Saatikka saamaan kovin luovia ideoita oman menestykseni eteenpäin viemiseksi.

Olen kuitenkin nyt aloittanut laatimaan toimintasuunnitelmaa yritykselleni ja pohtimaan vaihtoehtoja miten lähtisin markkinoimaan itseäni. Tämä on tavallaan jo yksi asia eteenpäin.  Olen yrittäjän niin lapsen kengissä, että kaikki on uutta, ihmeellistä ja ennen kaikkea vaikeaa. Se, että kaikki on niin vaikeaa aiheuttaa tunteen ettei minusta ehkä ole tähän. Olen aikaisemmin tehnyt yksinkertaista laskutusta yksinkertaisesta työstä, mutta nyt jos oikeasti alan markkinoimaan itseäni yrittäjänä kaikki muuttuu. Olen ostanut laskutuspalvelun ns. kevytyrittäjäpalvelusta, mutta en tiedä soveltuuko se minulle enää jatkossa. Olen tavallaan pihalla kuin lumiukko, enkä edes tiedä keneltä kehtaisin kysyä neuvoa etten anna itsestäni samalla idiootinvaikutelmaa.

Että tällaista täällä... pohtimista uskallanko, en uskalla, uskallan...tänään päätän, että huomenna marssin esimiehen luo ja sanon, että lopetan, huomenna taas en uskalla...