Olen tässä blogissa aikaisemmin tuottanut, etten oikein tiedä mitä elämältäni haluan tällä hetkellä. Tai ehkä teidän, mutten uskalla tehdä kunnollisia ratkaisuja asiaan. Olen syyskuun alusta palannut kokoaikatyöhön ja jo kahden viikon jälkeen huomasin, etten halua sellaista oravanpyörää, kiirettä ja kaaosta. Nyt kokoaikatyötä on takana puolitoista kuukautta ja huomaan olevani väsynyt, niska- ja hartiaongelmat vaivaavat ja tuntuu että juoksen läpi elämääni pysähtymättä nauttimaan juuri mistään.
Olen käynyt osteopaatilla niska- ja hartioa vaivojeni takia nyt muutamia kertoja. Kävin osteopaatin kanssa hyvän keskustelun siitä, että välttämättä kyse ei ole vain niska- ja hartiavaivoista vaan jostain muusta. Toki ne niska- ja hartiat ovat tosi kipeät, mutta se ei ole niin yksinkertaista vaan se on ollut nyt kehoni ainut mahdollisuus tuoda minulle tiedoksi, että kaikki ei ole ok. Kehoni tuottaa välillä sitämätöntä kipua, koska muuten ei viestit tunnu menevän perille, että on aika pysähtyä.
Mitä se keho sitten kertoo kivulla? Se kertoo kaikeasta siitä kuormasta, stressistä, kiireestä, epätyytyväisyydestä ja suruista joka on läsnä jokaisessa päivässä elämässäni tällä hetkellä. En ole kuunnellut kehoni, joten kehoni on alkanut lähettää entistä kovempia ja kovempia viestejä siitä, että alkaisin kuunnella.
Olen aina ajatellut että minulla on vahva keho joka toimii hienosti. On ollut todella raskasta tajuta ettei niin ole ainakaan enää. Olen joutunut pysähtymään ja miettimään miten hoidan kehoni kuntoon. Tosiasia on se ettei se tule kuntoon yksistään osteopaatilla, hierojalla, lääkärillä, venyttelyllä, liikunnalla, lääkkeillä, sairaslomalla vaan tekemällä töitä myös mieleni kanssa. Minun täytyy alkaa löytämään elämääni niitä asioita, joista saan mielenrauhaa, jotka opettavat minut nauttimaan hetkestä, joista tulen onnelliseksi ja saan nautintoa sielulleni.
Voin asettaa itselleni ihan törkeitä tavoitteita ansaita rahaa,, sijoittaa, ja olla menestynyt. Mutta haluanko tehdä sitä oman terveyteni kustannuksella? En. On siis oikeasti aika pysähtyä ja kuunnella kehoa, mitä se oikeasti haluaa minulle kertoa.
Olen käynyt osteopaatilla niska- ja hartioa vaivojeni takia nyt muutamia kertoja. Kävin osteopaatin kanssa hyvän keskustelun siitä, että välttämättä kyse ei ole vain niska- ja hartiavaivoista vaan jostain muusta. Toki ne niska- ja hartiat ovat tosi kipeät, mutta se ei ole niin yksinkertaista vaan se on ollut nyt kehoni ainut mahdollisuus tuoda minulle tiedoksi, että kaikki ei ole ok. Kehoni tuottaa välillä sitämätöntä kipua, koska muuten ei viestit tunnu menevän perille, että on aika pysähtyä.
Mitä se keho sitten kertoo kivulla? Se kertoo kaikeasta siitä kuormasta, stressistä, kiireestä, epätyytyväisyydestä ja suruista joka on läsnä jokaisessa päivässä elämässäni tällä hetkellä. En ole kuunnellut kehoni, joten kehoni on alkanut lähettää entistä kovempia ja kovempia viestejä siitä, että alkaisin kuunnella.
Olen aina ajatellut että minulla on vahva keho joka toimii hienosti. On ollut todella raskasta tajuta ettei niin ole ainakaan enää. Olen joutunut pysähtymään ja miettimään miten hoidan kehoni kuntoon. Tosiasia on se ettei se tule kuntoon yksistään osteopaatilla, hierojalla, lääkärillä, venyttelyllä, liikunnalla, lääkkeillä, sairaslomalla vaan tekemällä töitä myös mieleni kanssa. Minun täytyy alkaa löytämään elämääni niitä asioita, joista saan mielenrauhaa, jotka opettavat minut nauttimaan hetkestä, joista tulen onnelliseksi ja saan nautintoa sielulleni.
Voin asettaa itselleni ihan törkeitä tavoitteita ansaita rahaa,, sijoittaa, ja olla menestynyt. Mutta haluanko tehdä sitä oman terveyteni kustannuksella? En. On siis oikeasti aika pysähtyä ja kuunnella kehoa, mitä se oikeasti haluaa minulle kertoa.
Kirjoitat ihan kuin omia kokemuksiani ja ajatuksiani. Olen samassa tilanteessa kanssasi, tosin tilannetta on takana kohta kaksi vuotta ja olen tullut siihen johtopäätökseen että vuoden 2019 aikana on tehtävä ratkaisuja. Tsemppiä sinne!
VastaaPoistaKiitos kommentista! Tällä hetkellä tuntuu, että oma elämä on kuin pikajuna, joka ei ehdi edes pysähtyä millään pysäkillä. Toivottavasti saamme kumpikin elämäämme jotain tolkkua. Ajattelen, että yksi askel on jo se, että on pysähtynyt edes pohtimaan koko asiaa :)
VastaaPoista